Tekijänoikeuslain rajoitussäännöt – uhka vai mahdollisuus?

Tekijänoikeuden rajoitussäännöt on säädetty yhteiseksi hyväksi. Rajoitusten avulla on kavennettu tekijän yksinoikeutta, jotta luovan työn tuloksia voitaisiin hyödyntää kulttuuriperinnön välittämisessä ja uusien teosten luomisessa.

Tiede ja taide ovat osa yhteistä kulttuuriperintöä, vaikka tekijöiden oikeus työnsä tuloksiin onkin tunnustettava. Rajankäynti yhteisen ja yksityisesti omistetun välillä on usein hankalaa. Vaikka Suomen tekijänoikeuslaissa on eritelty erilaisia rajoituksia jopa turhankin yksityiskohtaisesti, laki on silti rajoitusten osalta tulkinnanvarainen.

Tekijänoikeusjärjestöillä on valta ja mahdollisuus omassa toiminnassaan tehdä rajoitussääntöjä koskevia linjauksia. Apunaan ne voivat käyttää tekijänoikeusneuvostoa ja tuomioistuimia, jotka sitten tuottavat uutta oikeuskäytäntöä.

Vastuullisesti valtaa käyttävä järjestö kuuntelee asiakkaitaan, mutta huomioi myös yhteiskunnallisen hyvän. Erityistä herkkyyttä on noudatettava, kun tullaan perustuslaissa turvatun sananvapauden ja taiteen vapauden alueelle. Niinpä itselle mieluisa tulkinta tekijänoikeuslain epäselviin sanamuotoihin ei pitkällä tähtäimellä välttämättä ole paras ratkaisu.

Teosten käyttäjien ja oikeudenhaltijoiden kannalta voi varsinkin suuria teosmääriä käytettäessä olla hyödyllistä saattaa uusia käyttötapoja vaikkapa sopimuslisenssijärjestelmän alaisuuteen. Tekijätkin voivat ilahtua lisätuloista. Tekijöistä varsinkin kuvataiteilijat ovat kuitenkin myös niitä, joita varten rajoitussäännöt ovat olemassa: he hyötyvät niistä niin työssään kuin koulutuksessaan. On aiheellista puuttua rajoitussääntöjen väärinkäyttöön, mutta varottava tekemästä linjanvetoja, jotka voivat pitkällä aikavälillä heikentää luovan työn edellytyksiä.

Rajoitussäännösten avulla tietty teosten näyttäminen on pyritty tekemään mahdolliseksi. Kyse ei aina ole siitä, etteikö käyttäjä olisi kykenevä maksamaan teoksen näyttämisestä, vaan siitä, että teokseen voi viitata tai se voi olla osana uutta teosta ilman monimutkaisia oikeuksien ja käyttölupien selvittelyitä. Teoksen käyttö rajoitussäännön nojalla ei kuitenkaan saa olla taloudellisen edun motivoimaa.

Vaikka amerikkalainen fair use -käsite on kehittynyt eri traditiosta kuin eurooppalainen tekijänoikeuskäsitys, olisivatko siinä nimetyt reilun käytön periaatteet mahdollista nähdä meilläkin ohjenuorana sille, miksi rajoitussäännöt ylipäätään ovat olemassa, ja miten ne laissa voitaisiin muotoilla niin yhteiskunnan kuin tekijän näkökulmasta oikeudenmukaisiksi?

Uusi kulttuuri syntyy yhä enemmän verkossa. Inhimillisen tiedon ja taidon tuottaminen ei rajoitu enää vaikkapa akateemisen tieteen tai institutionaalisen taideyhteisön piiriin. Pitäisikö rajoitussäännön tai sananvapauden ytimessä olla ennemmin miten teosta käytetään, kuin kuka tai mikä käyttää? Rajanveto on haasteellista, mistä esimerkkinä on Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisu estää Wikimediaa näyttämästä julkisilla paikoilla olevien taideteosten kuvia ilman oikeudenhaltijan lupaa.

Petri Sipilä
Petri Sipilä

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja tietokirjailija sekä Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry:n varapuheenjohtaja.

Kuva Nina Tuittu