Muutama vuosi sitten seurasin sivusta, kun erään elokuva-alan ammattilaisten ryhmän edustaja heitti pysäyttävän neuvotteluargumentin: ”Jos meidän asemaa ei paranneta, emme mekään ole enää mukana piratisminvastaisessa työssä”.
Veti hiljaiseksi.
Argumenttia voisi käyttää suomen kielen idiomisanakirjassa esimerkkinä kohdassa ”omaan polveen ampuminen”.
Minua ei niinkään hämmästyttänyt kömpelö vaikuttamisyritys (niitä kuulee viikoittain) tai olematon ajattelu (päivittäin), vaan ylipäätään se, että elokuva-alan ammattilaisella ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä se raha tulee, josta hänelle maksetaan palkkaa.
Pitkän elokuvan liiketoimintamahdollisuudet perustuvat yksinomaan tekijänoikeuksilla käytävään liiketoimintaan. Suomessa elokuvan tekeminen rahoitetaan Veikkauksen tuotosta myönnettävällä julkisella tuella (alle puolet budjetista) sekä elokuvan esitysoikeuksien ennakkomyynnillä. TV-kanavat ostavat ennakkoon esitysoikeudet, ja elokuvan levittäjä maksaa ennakkoa elokuvan teatterilevitysoikeuksien oletetusta tuotosta sekä tallenne- ja verkkolevitysoikeuksien arvioiduista tuotoista.
Esimerkiksi myydyistä elokuvalipuista elokuvateatteri maksaa sovitusti elokuvalevittäjälle osuuden lipputuloista, eli tekijänoikeuksien hyödyntämisen tuottamista tuloista. Sama koskee muitakin levityskanavia. Mahdollisia tekijänoikeustuottoja, joita ennakoiden jälkeen myynnistä tulee, elokuvatuottaja käyttää uusien elokuvatuotantojen kehittämiseen ja rahoittamiseen.
Käytin sanaparia ”mahdollisia tekijänoikeustuottoja” siksi, että elokuvan tekeminen on kulttuurin riskibisnestä par excellence.
Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kuvaaja tai muu elokuvan tekemisen ammattilainen ei itse asiassa käykään kauppaa pelkästään ammattitaidostaan, vaan hän myy oikeuden hyödyntää ammattitaitonsa tuottamia tekijänoikeuksia kaupallisesti.
Näillä tuloilla maksetaan koko elokuvatuotannon kaari aina käsikirjoittajan palkasta elokuvan jälkituotantoon saakka.